Tehtävänkuvien määrittämiseen kannattaa panostaa, sillä niiden
avulla tehdään näkyväksi ja yhteisesti jaetuksi se, millaista osaamista
tavoitellaan. Varhaiskasvatuksessa puhutaan vallalla olevasta tavasta tehdä
työtä: ”Kaikki tekevät kaikkea”. Ongelmalliseksi työtavaksi ”kaikki tekevät
kaikkea” tekee muun muassa se, että varhaiskasvatuksen kentällä työskentelee eri
koulutuksen saaneita henkilöitä, joille maksetaan eri palkkaa tehtävänkuvan
mukaan. Tehtävänkuvissa on kuitenkin määritetty, mikä on tehtävän tarkoitus ja
keskeiset tehtävät. Kun kaikki tekevät kaikkea, kukaan ei välttämättä tee
mitään, kun kaikki luulevat, että joku tekee sen. Ja sitten voi jopa käydä
näin:
”Kaikki luulivat, että joku tekee sen. Kuka vain voisi tehdä
sen, mutta kukaan ei tehnyt sitä. Joku suuttui, koska luuli, että se on
kaikkien tehtävä. Kaikki luulivat, että kuka vaan voisi tehdä sen. Kukaan ei ymmärtänyt,
että kukaan ei tee sitä. Loppujen lopuksi kaikki olivat vihaisia jollekin ja kukaan
ei tehnyt mitään, minkä kaikki olisivat voineet tehdä.”
Tehtävänkuvista ja ”kaikki tekee kaikkea” -keskustelusta
haastavan tekee se, että keskustelu katkeaa nopeasti yleistyksiin siitä, että lastentarhanopettajille
ei kuulu kurahousujen pesu tai lastenhoitajille ei kuulu tuokioiden tai
pienryhmien vetäminen. Nämä keskustelut eivät ole hedelmällisiä, ammatillisia
keskusteluja, joissa oikeasti päästäisiin pohtimaan tehtävienkuvia ja
ammattiosaamista arjessa. Ne on hyvä myös kyseenalaistaa: Kenelle
kurahousujen pesu kuuluu? Kuuluko se varhaiskasvattajille? Kenelle kuuluu lasten vaatehuolto? Pestäänkö lasten
kurahousuja edelleen altaissa kootusti? Jos, niin miksi? Onko tähän muita
ratkaisuja kuin käyttää kasvattajien lapsiryhmän ulkopuolista aikaa? Jos
lastenhoitajien pedagogista osaamista pelätään ja heille ei uskalleta antaa toimivaltaa
olla ryhmän kanssa, niin mitä he tekevät lasten kanssa? On hyvä myös miettiä kuinka tehokasta, tuottavaa ja laadukasta toiminta on, jos kaikki tekevät kaikkea. On hyvä myös miettiä, että uuvuttaako se kasvattajia ja luo kiireen tuntua, kun työtehtävistä ei ole sovittu.
Varhaiskasvatus on tiimityötä moniammatillisessa tiimissä,
jossa eri ammattiryhmien koulutukset täydentävät toisiaan, kun niille annetaan
mahdollisuus. Parhaimmillaan työntekijät tuovat muutakin kuin
peruskoulutuksensa luomaa ammatillisuutta ryhmään. Jokaisella työntekijällä on
omat vahvuutensa, jotka voivat kummuta muun muassa harrastuksista tai muista
koulutustaustoista tai jopa persoonasta. ”Kaikki tekee kaikkea” -keskustelussa
pitäisikin pysähtyä miettimään: mitä tehtävänkuvat sanovat tehtävistä, mitä
uusi vasu sanoo tehtävistä, mitkä ovat meidän tiimin vahvuudet, mikä on toiminnan
kautta olennaista tehtävää kullekin tiimin jäsenelle, mitkä tehtävät motivoivat
meitä, mitkä ovat niitä tehtäviä, jotka on vain tehtävä, miten me tiiminä
jaamme vastuut ja tehtävät?
Kevät 2018 haastaa varhaiskasvattajia käymään näitä keskusteluja.
Varhaiskasvatuslain toinen osa on menossa käsittelyyn ja tulossa voimaan
elokuussa 2018. Lakiluonnoksessa otetaan kantaa nimenomaan nimikkeisiin, ammattipätevyyksiin ja toteuttuessaa ne tulevat vaikuttamaan tehtävänkuvien sisältöihin.
Kunnan sopimusneuvottelut myös päättyivät juuri ja nekin tuovat omia muutoksia tehtävänkuvaneuvotteluun. Sopimusneuvottelut toivat lisää suunnitteluaikaa lastentarhanopettajille, joiden suunnitteluaika nousee työajan kahdeksasta prosentista 13-prosenttiin,
mikä tarkoittaa noin viittä tuntia suunnittelua viikossa.
Kun muutoksia tulee, tarvitaan työn ja tehtävien uudelleenarviointia ja uudistamista. Niitä ei ole helppo uudistaa ja ne vaativat prosessin, jossa kuullaan eri osapuolia ja käydään neuvotteluita. Ihmettelyn ja kehittämisen kehä on yksi tapa lähteä pohtimaan työn- ja tehtävänkuvia: ihmetellään, jäsennellään, konkretisoidaan ja reflektoidaan asiaa. Ajatuksena mallissa on, että kehitettävää asiaa ihmetellään ensin: Mistä tässä on kyse? Mikä tässä on tärkeää? Mitä tämä merkitsee meille? Sitten asiaa jäsennellään: Mitä minä tarkoitan? Mitä sinä tarkoitat? Mitä me tarkoitamme ja mitkä ovat meidän tavoitteet? Sitten on vuorossa konkretisointi: Kuka tekee? Mitä tekee? Mikä on aikataulu? Miten onnistuminen ja tavoitteisiin pääseminen näkyy? Viimeisessä vaiheessa, ennen kuin kehä pyörähtää alusta uudelleen liikkeelle pitää reflektoida: Mikä toimi? Mikä ei? Mitä opittiin? Mitä pitää muuttaa?
Työn- ja tehtävienkuvat pitää olla mietittynä, jotta myös
uusien mahdollisten työntekijöiden perehdyttäminen työyhteisöön onnistuu. Niitä
tarvitaan osaamisen ja suorituksen johtamiseen. Pitää olla nimetty kuka tekee,
jos se on aina joku, niin työ jää helposti tekemättä, kuten alun esimerkissä. Jos kaikki tarjoavat samaa, ei tarvita eri koulutuksen omaavia
henkilöitä varhaiskasvatukseen. os esimerkiksi tehtaassa halutaan valmistaa
nalleja, tarvitaan siihen ainakin kangasta, lankaa ja täytettä. Jos tarjolla on
vain kankaita, niin nalle ei valmistu. Erilaisille ainesosille on tarvetta.
Varhaiskasvatuksen palkkataso on matala. On todettu, että oikeudenmukaiseksi
koettu palkka ja palkkakehitys on merkittävä kannustin yksilön tavassa tehdä
työtään ja halussa kehittää osaamistaan sekä työssä pysymisen ja työhön
hakeutumisen suhteen. Palkassakin on parannettavaa, mutta myös tavassa tehdä
kohdennettua työtä yhteisesti keskustellun näkemyksen mukaan. Tehtäviä ja
työnjakoa on syytä uudistaa sekä kehittää koko työyhteisön toimintaa siten, että
toiminta ja tehtävät järjestetään tarkoituksenmukaisella tavalla ottaen huomioon
toiminnan kokonaisuus ja eri ammattiryhmien välinen yhteistyö ja osaaminen.
Käytännön työelämässä kasvattajien tehtävät määräytyvät tosiasiallisen ammattitaidon ja osaamisen mukaan. Alan tutkinto antaa valmiudet oman ammatin ydinalueen osaamiseen. Ammatillisia valmiuksia syvennetään ja laajennetaan tarpeen mukaan käytännön ammattikokemuksen, perehdyttämisen sekä täydennys- ja muun lisäkoulutuksen avulla ja niistä on hyvä keskustella kehityskeskusteluissa ja työn vaativuuden arvioinnissa oman esimiehen kanssa. Jos asioista ei keskustella, "kaikki tekee kaikkea" kulttuuri jatkuu uuvuttaen ihmisiä, koska tehdään päällekkäistä työtä ja asioille ei jää aikaa ja ammattien välinen kitka työn sisällöstä jatkuu.
Käytännön työelämässä kasvattajien tehtävät määräytyvät tosiasiallisen ammattitaidon ja osaamisen mukaan. Alan tutkinto antaa valmiudet oman ammatin ydinalueen osaamiseen. Ammatillisia valmiuksia syvennetään ja laajennetaan tarpeen mukaan käytännön ammattikokemuksen, perehdyttämisen sekä täydennys- ja muun lisäkoulutuksen avulla ja niistä on hyvä keskustella kehityskeskusteluissa ja työn vaativuuden arvioinnissa oman esimiehen kanssa. Jos asioista ei keskustella, "kaikki tekee kaikkea" kulttuuri jatkuu uuvuttaen ihmisiä, koska tehdään päällekkäistä työtä ja asioille ei jää aikaa ja ammattien välinen kitka työn sisällöstä jatkuu.
Kiitos tästä kirjoituksesta.
VastaaPoistaOlen itse huomannut ja ymmärtänyt, että työtehtävien jako perustelluin perustein on hankalaa ,koska puuttuu ensisijaisesti vahva pedagoginen johtajuus. "Kyllähän te osaatte", "Luotan, että pystytte ratkomaan tämän keskenänne" ovat lauseita, joita kuulee turhan usein.
Ihmettelen miksi tämä keskustelu työtehtävistä muttuu lähes aina valtakeskusteluksi - siitähän ei ole kyse ollenkaan.
Ja tämä palkka . . . "tällä palkalla en tee kyllä yhtään enempää" lausahdukseen törmää myös - tässä olisi hedelmällinen hetki alkaa keskustella työntekijän motivaatiosta työtään kohtaan ja esittää kirjoituksessakin mainittuja kysymyksiä. Tuo lausahdus kyllä kertoo enemmän kuin vain tuon lauseen verra, se kertoo siitä etteivät työtehtävät ole selkeät.
Olen iloinen, että tästä aiheesta kirjoitetaan ja tästä puhutaan - toivottavasti se puhe tulee myös varhaiskasvatuksen arkeen ja ihmiset näkisivät sekä kokisivat moniammattillisen työn rikkauden. Yksikään hyvin tehty päivä varhaiskasvatuksessa ei ole keneltäkään pois - päinvastoin, kun taas pieniin työtaisteluihin työpaikoilla ryhtyessämme aika ja kuulluksi tuleminen on lapsilta pois.