Erityisen tavallinen, tavallisen erityinen

Inkluusion voidaan käsittää monella tapaa. Inklusiivisen kasvatuksen tavoitteena on edistää kaikkien lasten oppimista ja hyvinvointia. Se on korkealaatuista opetusta ja kasvatusta, joka mahdollistaa lasten osallisuuden ja tasavertaisuuden. Se vaatii monimuotoisia ja joustavia järjestelyjä arjessa sekä moniammatillista yhteistyötä. Inkluusion vastakohta on ekskluusio, ulossulkeminen. Segregaatiossa tuen tarpeiset jätetään ulkopuolelle. Inkluusion ajatus kuitenkin on, että lapsi voi osallistua omista lähtökohdistaan käsin.

Inkluusion juuret ovat lasten oikeuksissa ja se koskee kaikkia lapsia. Siinä on syvimmillään kyse toimintakulttuurista. Miten inkluusio ymmärretään ja miten se saadaan toimimaan? Kokeeko jokainen lapsi kuuluvansa yhteisöön, ryhmään? Kokevatko he toimijuutta? Saavatko he osakseen toisten hyväksyntää osana ryhmän jäsenyyttä? Mikä on varhaiskasvatuksen ammattilaisen rooli tässä? Mitä minä voin ammattilaisena tehdä, jotta jokainen lapsi voisi kokea kuuluvansa yhteisöön, kokea toimijuutta ja saada niin lasten kuin aikuisten hyväksyntää osakseen?

Niin koulussa kuin varhaiskasvatuksessa on virallisia opetustilanteita ja ryhmiä kuten pienryhmät ja yhteiset kokoontumiset, mutta myös epävirallisia ryhmiä kuten vapaan leikin tilanteet tai ulkoilu. Miten voimme taata lasten ryhmään kuulumisen niin virallisissa kuin epävirallisissa ryhmissä? Yksinkertaisin vastaus lienee olemalla läsnä ja aktiivisesti havainnoimalla lapsia ja näistä kootulla arviointitiedolla toiminnan kehittäminen lasten osallisuutta, tasavertaisuutta ja inkuluusiota kohden. Jos yksikin lapsi jää ulos toiminnasta, tarvitaan aikuisten tukitoimia ryhmän toiminnan yhteensaattamiseen.

Puhuttaessa inkluusiosta käsitteet normaali, erilainen, poikkeava tai tuentarpeinen sivuavat usein toisiaan. Jos ajatellaan inkuluusiota poikkeavuuteena, ajatukset vievät meidän pulmiin, ongelmiin, puutteisiin. Puutenäkökulma on omalta osaltaan kuitenkin inkluusion vastainen. Se herättää kysymykset: hyväksymmekö ihmiset ryhmään vain tietynlaisina? Mikä määrittää lapsen arvot: hänen kyvyt, taidot vai joku muu?

Inklusiivinen kasvatus, jokaisen hyväksyminen osaksi ryhmää, vaatii psykososiaalisia taitoja, taitoja luoda turvallinen, hyvä psykososiaalinen oppimisympäristö koko ryhmälle. Yhteenkuuluvuuden tunne on osa inkluusion syvintä olemusta. Yhteenkuuluvuuden tunne on meidän emotionaalinen perustarve: tarve kuulua yhteisöihin, olla osa ryhmää. Yhteenkuuluvuuden tunteet aikaansaamiseksi tarvitaan hyvää lapsi tuntemusta, tukea, joka mahdollistaa jokaisen lapsen oppimisen ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen yhteisössä. Sitä ei voi ulkoistaa jollekin toiselle, se pitää lähteä jokaisesta ammattiryhmästä, joka työskentelee lapsiryhmässä. Jokaiselle lapselle pitää taata tuki, joka mahdollistaa oppimisen ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen yhteisössä. Varhaiskasvatuksessakin on lapsia, jotka tarvitsevat oppimiseensa ja kasvuunsa suunniteltua intensiivistä, pitkäkestoista ja moniammatillista tukea, mutta heidänkään tukeansa ei voi ulkoistaa ryhmän ulkopuolelle, vaan se on koko ryhmän tehtävä. Miten me siis huomioimme jokaisen heidän omista lähtökohdistaan käsin? Entä jos minua ahdistaa lapsen erilaisuus? Entä jos lapsi haastaa minua niin, etten pidä hänestä? Entä jos vaan toivon, että haastavan lapsen ongelmat hoitaisi joku muu ja minä voin keskittyä mukaviin lapsiin?

Lasten ja oman tiimin sekä koko työyhteisön kannalta on tärkeää, että jokaiselle lapselle muodostuu arvostava, tukeva ja lämmin suhde aikuisiin. Lisäksi lasten kanssa toimivien aikuisten välillä pitää toteutua tasavertaisuus ja kunnioittava vuorovaikutus ja heidän tehtävänään on yhdessä luoda turvallinen, kunnioittava ja tukea jokaiselle antava ilmapiiri, johon jokainen lapsi on tervetullut.

Inkluusio vaatii toimintakulttuurin muutosta ja omien ajatusten tarkastelua. Mitä minä ajattelen jokaisesta lapsesta omassa ryhmässäni? Onko siellä joku, jota en halua auttaa yhtä paljon, koska hän haastaa minua ja osaamistani? Puhunko ääneen vain tietyistä lapsista ja siitä, mitä ei niin suotavaa hän on tehnyt? Puhutaanko meillä työyhteisöissä vain tietyistä lapsista ja heidän käytöksestään? 

Postiviinen pedagogiikka ei ole pelastus joka asiaan, mutta sen avulla voi päästä käsiksi omaan ajatteluun. Entäpä, jos seuraavan kerran kun olen ajattelemassa ja ehkä ääneen sanomassa, että lapsi X toimi ei toivotusti, jätänkin sen sanomatta. Entäpä, jos yhteisellä toimintahetkellä, kun lapsi Y käyttäytyy aikuista haastavasti, pysäytänkin tilanteen, jätän omat suunnitelmat taakse ja keskityn tilanteeseen, joka on käynnistymässä, ennen kuin se laajenee. Entäpä jos otamme ihan arjen jokapäiväiseen käytäntöön tietoisesti miettiä jotain hyvää jokaisesta lapsesta? Entäpä, jos jo toimintavuoden alussa, jokaisesta lapsesta tehtäisiin tähtitaulut kaikkien näkyville ja niissä olisi joka päivä näkyvillä lapsen vahvuudet ja osaaminen? Entäpä, jos joka päivä tekisimme ryhmän kanssa vahvuusjumppaa, jossa käytäisiin läpi vahvuuksia tyyliin kaikki jotka tykkäävät pallopelistä kuten lapsi Z hyppäävät viisi hyppyä?

Inkluusio tai osallisuus ei ole pellossa elämistä ja ilman ryhmää koskevia toimintaehtoja. Jokainen ryhmä tarvitsee omaksi turvakseen sovitut toimintaehdot, odotukset, mitä jokaiselta odotetaan ryhmässä ja miten toimitaan, jos odotuksia ei pysty täyttämään. Käytännössä tämä tarkoittaa ”sääntöjen” luomista ryhmään. Jos aikuinen haluaa saada opetuksensa toimimaan, lasten pitää tietää, mitä aikuinen odottaa heiltä yhteisillä hetkillä. Nämä voidaan kuvittaa lapsille monikanavaisen oppimisen tueksi. Viiden kohdan säännöt: 1. silmät seuraa 2. korvat kuulee 3. olen paikallani 4. ollaan hiljaa 5. käsi kertoo, ovat yksi keino viesti lapsille aikuisen odotuksista yhteisillä hetkillä. Jos jokin sääntö ei toteudu, lasten kanssa voidaan todeta se, esimerkiksi ”nyt ei jakseta noudattaa kohtaa neljä eli ollaan hiljaa”, joten emme pääse toiminnassa eteenpäin. Tämän jälkeen haetaan ratkaisua, joita voidaan lasten kanssa pohtia yhdessä tai aikuinen ehdottaa niitä itse esim. otetaanpa kaikki kymmenen isoa hyppyä väliin, että jaksetaan kaikki jatkaa. Toisiin hetkiin voi olla parempi ohjata lapsi rauhoittumispaikkaan, jonka toiminta on käyty kaikkien lasten kanssa läpi. Rauhoittumispaikka ei ole palkkio eikä rangaistus, vaan keino jokaiselle lapselle koota itsensä, jotta pystyy toimimaan ryhmässä. 

Yhteistä ryhmää pitää korostaa lapsille ja sanoittaa, jos jollainen lapsella haasteita ryhmän odotusten ylläpitämisessä ja pyytää siihen muiden apua. Samalla opetetaan tärkeitä ryhmä- ja empatiataitoja lapsille. Ketään lasta ei leimata, vaan haetaan yhdessä apua. Tässä aikuisen vuorovaikutus ja empatia taidot nostetaan arvoonsa, jottei viestinnällä viestisi jotain muuta lapsille, kuin ajatuksena on. Jokaisen varhaiskasvatuksen ammattilaisen pitäisikin havainnoida omaa vuorovaikutustaan ja työarvojaan. Toiminko niin kuin varhaiskasvatussuunnitelman perusteet vaativat? Miten minun työssäni näkyy asiakirjaan kirjoitetut arvot? 

Inkluusiolla on keskusteluissa yleensä ikävä kaiku. Kyse on kuitenkin siitä, että jokainen lapsi on erityisen tavallinen ja tavallisen erityinen. Ei ole olemassa tavallisia lapsia, koska jokainen lapsi on yksilö. Jotkut lapset voivat olla helppo hoitoisempia aikuisen näkökulmasta ja oppivat nopeammin tiettyjä asioita. Erityisiksi koetuilla lapsilla on kuitenkin tärkeä viesti meidän ajattelullemme: Miksi koemme heidät erityisiksi? Mitä me voimme heiltä oppia? Olenko minä tavallinen vai haluaisinko sittenkin olla erityinen? 

Katsoessa lasta oikeasti syvälle silmiin, jokainen lapsi haluaa olla erityinen, tärkeä.

suositeltavaa luettavaa:

Takala, M. , Äikäs A. & Lakkala, S. (toim.) 2020.Mahdoton inkluusio? Tunnista haasteet ja mahdollisuudet. Jyväskylä: PS-kustannus.

*  *  *  *  *  *  * 

Blogin löydät myös Facebookista  "Varhaista Aikaa - Varhaiskasvatuksen aikaa" 
sekä Instagramista  @varhaista.aikaa  

- Tervetuloa seuraamaan - 

*  *  *  *  *  *  *  *