Inkluusion voidaan käsittää monella tapaa. Inklusiivisen kasvatuksen
tavoitteena on edistää kaikkien lasten oppimista ja hyvinvointia. Se on korkealaatuista
opetusta ja kasvatusta, joka mahdollistaa lasten osallisuuden ja
tasavertaisuuden. Se vaatii monimuotoisia ja joustavia järjestelyjä arjessa
sekä moniammatillista yhteistyötä. Inkluusion vastakohta on ekskluusio,
ulossulkeminen. Segregaatiossa tuen tarpeiset jätetään ulkopuolelle. Inkluusion
ajatus kuitenkin on, että lapsi voi osallistua omista lähtökohdistaan käsin.
Inkluusion juuret ovat lasten oikeuksissa ja se koskee
kaikkia lapsia. Siinä on syvimmillään kyse toimintakulttuurista. Miten inkluusio
ymmärretään ja miten se saadaan toimimaan? Kokeeko jokainen lapsi kuuluvansa
yhteisöön, ryhmään? Kokevatko he toimijuutta? Saavatko he osakseen toisten
hyväksyntää osana ryhmän jäsenyyttä? Mikä on varhaiskasvatuksen ammattilaisen
rooli tässä? Mitä minä voin ammattilaisena tehdä, jotta jokainen lapsi voisi
kokea kuuluvansa yhteisöön, kokea toimijuutta ja saada niin lasten kuin aikuisten
hyväksyntää osakseen?
Niin koulussa kuin varhaiskasvatuksessa on virallisia
opetustilanteita ja ryhmiä kuten pienryhmät ja yhteiset kokoontumiset, mutta myös
epävirallisia ryhmiä kuten vapaan leikin tilanteet tai ulkoilu. Miten voimme taata
lasten ryhmään kuulumisen niin virallisissa kuin epävirallisissa ryhmissä? Yksinkertaisin
vastaus lienee olemalla läsnä ja aktiivisesti havainnoimalla lapsia ja näistä
kootulla arviointitiedolla toiminnan kehittäminen lasten osallisuutta, tasavertaisuutta
ja inkuluusiota kohden. Jos yksikin lapsi jää ulos toiminnasta, tarvitaan aikuisten
tukitoimia ryhmän toiminnan yhteensaattamiseen.
Puhuttaessa inkluusiosta käsitteet normaali, erilainen,
poikkeava tai tuentarpeinen sivuavat usein toisiaan. Jos ajatellaan inkuluusiota
poikkeavuuteena, ajatukset vievät meidän pulmiin, ongelmiin, puutteisiin. Puutenäkökulma
on omalta osaltaan kuitenkin inkluusion vastainen. Se herättää kysymykset:
hyväksymmekö ihmiset ryhmään vain tietynlaisina? Mikä määrittää lapsen arvot: hänen
kyvyt, taidot vai joku muu?
Inklusiivinen kasvatus, jokaisen hyväksyminen osaksi ryhmää,
vaatii psykososiaalisia taitoja, taitoja luoda turvallinen, hyvä
psykososiaalinen oppimisympäristö koko ryhmälle. Yhteenkuuluvuuden tunne on osa
inkluusion syvintä olemusta. Yhteenkuuluvuuden tunne on meidän emotionaalinen
perustarve: tarve kuulua yhteisöihin, olla osa ryhmää. Yhteenkuuluvuuden
tunteet aikaansaamiseksi tarvitaan hyvää lapsi tuntemusta, tukea, joka
mahdollistaa jokaisen lapsen oppimisen ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen
yhteisössä. Sitä ei voi ulkoistaa jollekin toiselle, se pitää lähteä jokaisesta
ammattiryhmästä, joka työskentelee lapsiryhmässä. Jokaiselle lapselle pitää
taata tuki, joka mahdollistaa oppimisen ja yhteenkuuluvuuden kokemuksen
yhteisössä. Varhaiskasvatuksessakin on lapsia, jotka tarvitsevat oppimiseensa
ja kasvuunsa suunniteltua intensiivistä, pitkäkestoista ja moniammatillista
tukea, mutta heidänkään tukeansa ei voi ulkoistaa ryhmän ulkopuolelle, vaan se
on koko ryhmän tehtävä. Miten me siis huomioimme jokaisen heidän omista
lähtökohdistaan käsin? Entä jos minua ahdistaa lapsen erilaisuus? Entä jos lapsi
haastaa minua niin, etten pidä hänestä? Entä jos vaan toivon, että haastavan
lapsen ongelmat hoitaisi joku muu ja minä voin keskittyä mukaviin lapsiin?
Lasten ja oman tiimin sekä koko työyhteisön kannalta on
tärkeää, että jokaiselle lapselle muodostuu arvostava, tukeva ja lämmin suhde
aikuisiin. Lisäksi lasten kanssa toimivien aikuisten välillä pitää toteutua tasavertaisuus
ja kunnioittava vuorovaikutus ja heidän tehtävänään on yhdessä luoda
turvallinen, kunnioittava ja tukea jokaiselle antava ilmapiiri, johon jokainen
lapsi on tervetullut.
Inkluusio vaatii toimintakulttuurin muutosta ja omien
ajatusten tarkastelua. Mitä minä ajattelen jokaisesta lapsesta omassa
ryhmässäni? Onko siellä joku, jota en halua auttaa yhtä paljon, koska hän haastaa
minua ja osaamistani? Puhunko ääneen vain tietyistä lapsista ja siitä, mitä ei
niin suotavaa hän on tehnyt? Puhutaanko meillä työyhteisöissä vain tietyistä
lapsista ja heidän käytöksestään?
Postiviinen pedagogiikka ei ole pelastus joka asiaan, mutta
sen avulla voi päästä käsiksi omaan ajatteluun. Entäpä, jos seuraavan kerran
kun olen ajattelemassa ja ehkä ääneen sanomassa, että lapsi X toimi ei toivotusti,
jätänkin sen sanomatta. Entäpä, jos yhteisellä toimintahetkellä, kun lapsi Y
käyttäytyy aikuista haastavasti, pysäytänkin tilanteen, jätän omat suunnitelmat
taakse ja keskityn tilanteeseen, joka on käynnistymässä, ennen kuin se
laajenee. Entäpä jos otamme ihan arjen jokapäiväiseen käytäntöön tietoisesti
miettiä jotain hyvää jokaisesta lapsesta? Entäpä, jos jo toimintavuoden alussa,
jokaisesta lapsesta tehtäisiin tähtitaulut kaikkien näkyville ja niissä olisi
joka päivä näkyvillä lapsen vahvuudet ja osaaminen? Entäpä, jos joka päivä
tekisimme ryhmän kanssa vahvuusjumppaa, jossa käytäisiin läpi vahvuuksia
tyyliin kaikki jotka tykkäävät pallopelistä kuten lapsi Z hyppäävät viisi
hyppyä?
Inkluusio tai osallisuus ei ole pellossa elämistä ja ilman
ryhmää koskevia toimintaehtoja. Jokainen ryhmä tarvitsee omaksi turvakseen
sovitut toimintaehdot, odotukset, mitä jokaiselta odotetaan ryhmässä ja miten
toimitaan, jos odotuksia ei pysty täyttämään. Käytännössä tämä tarkoittaa ”sääntöjen”
luomista ryhmään. Jos aikuinen haluaa saada opetuksensa toimimaan, lasten pitää
tietää, mitä aikuinen odottaa heiltä yhteisillä hetkillä. Nämä voidaan kuvittaa
lapsille monikanavaisen oppimisen tueksi. Viiden kohdan säännöt: 1. silmät seuraa
2. korvat kuulee 3. olen paikallani 4. ollaan hiljaa 5. käsi kertoo, ovat yksi
keino viesti lapsille aikuisen odotuksista yhteisillä hetkillä. Jos jokin
sääntö ei toteudu, lasten kanssa voidaan todeta se, esimerkiksi ”nyt ei jakseta
noudattaa kohtaa neljä eli ollaan hiljaa”, joten emme pääse toiminnassa
eteenpäin. Tämän jälkeen haetaan ratkaisua, joita voidaan lasten kanssa pohtia yhdessä
tai aikuinen ehdottaa niitä itse esim. otetaanpa kaikki kymmenen isoa hyppyä
väliin, että jaksetaan kaikki jatkaa. Toisiin hetkiin voi olla parempi ohjata
lapsi rauhoittumispaikkaan, jonka toiminta on käyty kaikkien lasten kanssa
läpi. Rauhoittumispaikka ei ole palkkio eikä rangaistus, vaan keino jokaiselle
lapselle koota itsensä, jotta pystyy toimimaan ryhmässä.
Yhteistä ryhmää pitää
korostaa lapsille ja sanoittaa, jos jollainen lapsella haasteita ryhmän odotusten
ylläpitämisessä ja pyytää siihen muiden apua. Samalla opetetaan tärkeitä ryhmä-
ja empatiataitoja lapsille. Ketään lasta ei leimata, vaan haetaan yhdessä apua.
Tässä aikuisen vuorovaikutus ja empatia taidot nostetaan arvoonsa, jottei
viestinnällä viestisi jotain muuta lapsille, kuin ajatuksena on. Jokaisen varhaiskasvatuksen
ammattilaisen pitäisikin havainnoida omaa vuorovaikutustaan ja työarvojaan.
Toiminko niin kuin varhaiskasvatussuunnitelman perusteet vaativat? Miten minun
työssäni näkyy asiakirjaan kirjoitetut arvot?
Inkluusiolla on keskusteluissa yleensä ikävä kaiku. Kyse on
kuitenkin siitä, että jokainen lapsi on erityisen tavallinen ja tavallisen
erityinen. Ei ole olemassa tavallisia lapsia, koska jokainen lapsi on yksilö. Jotkut
lapset voivat olla helppo hoitoisempia aikuisen näkökulmasta ja oppivat
nopeammin tiettyjä asioita. Erityisiksi koetuilla lapsilla on kuitenkin tärkeä
viesti meidän ajattelullemme: Miksi koemme heidät erityisiksi? Mitä me voimme
heiltä oppia? Olenko minä tavallinen vai haluaisinko sittenkin olla erityinen?
Katsoessa lasta oikeasti syvälle silmiin, jokainen lapsi
haluaa olla erityinen, tärkeä.
suositeltavaa luettavaa:
Takala, M. , Äikäs A. & Lakkala, S. (toim.) 2020.Mahdoton
inkluusio? Tunnista haasteet ja mahdollisuudet. Jyväskylä: PS-kustannus.
* * * * * * *
Blogin löydät myös Facebookista "Varhaista Aikaa - Varhaiskasvatuksen aikaa"
sekä Instagramista @varhaista.aikaa
sekä Instagramista @varhaista.aikaa
- Tervetuloa seuraamaan -
* * * * * * * *